Minimi vai maksimi?

Tiistai 13.1.2009 klo 14:27 - Lauri Sipilä

Paras johtamistaidon opas, jonka olen lukenut, on Scott Adamsin kirjoittama The Dilbert Principle. Tämä on Dilbert-sarjakuvan esikoisteos – osittain sarjakuvaa, pääosin tekstiä. Kirja kuvaa häpeilemättömin ylilyönnein, miten työntekijöitä voidaan nöyryyttää mitä mielikuvituksellisimmin keinoin. Opas kertoo siis äärimmäisin esimerkein, mitä EI pidä tehdä.

Dilbertin yrityksen avokonttorien osastoja rajaavat särmit luovat ”karsinoita”, joiden työolosuhteita parannetaan vasta, kun viereisen tontin vankilaa laajennetaan – karsinathan eivät vastaa vankiselleille asetettuja laatunormeja.

Tylyintä teoksessa on vallitseva asenneilmapiiri. Työntekijöiden liiskaamisella ei ole rajaa. Johdon ylimielisyydellä, tietämättömyydellä ja typeryydellä ei myöskään. Miksi tuo kirja koskettaa? Onko sillä jotain todellisuuspohjaa? Scott Adams viittaa useaan otteeseen kokemuksiinsa Pacific Bell-yhtiössä. Lukija miettii, kuinka monta Pacific Belliä tähän maailmaan mahtuu! Ja olenkohan itse töissä yhdessä?

Perinteinen käskytysmentaliteettihan pitää huolen siitä, että työntekijät venyvät minimiin, ei maksimiin. Vielä aivan liian neitseellinen kilpailukeino on sisäinen markkinointi. Ja heti muistutan, että se ei ole jippoja tai henkilökunnan juottamista. Se on aitoa ihmisten arvostamista. Se on sitä, että tajutaan, että henkilökunta eli ihmiset on oikeasti se yrityksen tärkein voimavara. Jos voimavara kävelee palveluyrityksen ovesta ulos, voidaan valotkin sammuttaa. Jos ihmiset ovat motivoituneita, he eivät tyydy minimisuorituksiin, vaan tavoittelevat maksimia.

Yritysjohdolle kysymys: Haluatko tavoitella minimiä vai maksimia?Mitäs, jos kilpailijasi pääsee maksimiin? Onko syytä muuttaa asennoitumista työntekijöihin, kanssaihmisiisi? Jos on, olisiko nyt viimeinen aika siihen?